Olin ystäväni kanssa Kolilla viime viikolla. Ensimmäisenä aamuna suuntasimme kohti Kolin jylhiä vaaroja. Polku oli kaunis ja tunnelma unenomainen. Olimme kuin lumotussa metsässä. Puista ripotteli hahtuvaista puuterilunta, joka välkehti valossa. Valtavat puut tervehtivät meitä, kuin ikiaikaiset viisaat, tykkilumesta tehdyt viitat harteillaan. Olimme kuin lapset satumaassa ja ryömimme puiden alle piiloihin. Ennen matkaa olimme nähneet kuvan Kolilla olevasta muistomerkistä, rististä, jonka olimme päättäneet käydä katsomassa. Suuntasimme kohti tuota ristiä, koska se tuntui tärkeältä. Kävelimme hyvän matkaa polkuja, nautimme kävelystä, mutta ristiä emme nähneet. Jatkoimme matkaa vain eteenpäin, kuljimme polkuja polun perään, mutta rististä emme nähneet merkkiäkään. Vähitellen jatkuva raskaassa lumessa tallaaminen alkoi väsyttämään. Muut ihmiset olivat hävinneet ympäriltämme ja me olimme päätyneet polkujen muodostamaan risteykseen. Missään ei ollut viittoja, ei kylttejä. Sekä minua että ystävääni ärsytti. Missä se risti on? Tänne asti olimme tulleet, eikä ristiä näkynyt missään! Pyörimme hetken paikoillamme ja päätimme lähteä takaisin tulosuuntaan, että varmasti ehtisimme takaisin autolle ennen hämärää. Sitä paitsi, me halusimme vielä käydä muilla vaaroilla ihastelemassa niiden maisemia.

Lähdimme takaisinpäin, edelleen hiukan ärsyyntyneinä siitä, että emme olleet löytäneet ristiä. Matkalla takaisin kurkkasimme vielä varmuuden vuoksi jokaisen isomman kiven taakse, kahlasimme lumessa, nousimme korkeille kohdille – vain, jos kuitenkin olisimme vielä löytäneet sen ristin. Lopulta kun saappaat olivat täynnä lunta ja niskaankin oli tippunut jäinen lumikokkare, pysähdyimme ja katsoimme toisiamme. Jos nyt kuitenkin kävellään suorinta polkua takaisin ja annetaan sen ristin olla, ehdotin. Jatkoimme pienen matkan ja yhtäkkiä huomasimme portaat, jotka nousivat jonnekin korkealle. Miten emme olleet nähneet näitä portaita aikaisemmin! Innostuimme jälleen – tuolla se risti varmaankin on! Mutta ei. Ylhäällä ei ollut ristiä. Oli vain kivipaasi ja upea näköalapaikka – jos siis olisimme nähneet jotain. Vaaroille oli laskeutunut tiheä sumu ja koko komea näkymä oli peittynyt kevyeen valkoiseen harsoon. Huokasimme. Ei ristiä, ei. Ja kaiken lisäksi tämä sumu! Se kaikki kauneus oli siinä edessämme, emmekä edes voineet nähdä sitä.

Hetken levättyämme laskeuduimme portaat. Päätimme suunnata kohti Ukko-Kolia, mutta pohdimme olikohan sinne vielä pitkä matka. Ehtisimmekö Ukko-Kolille ennen hämärän tuloa? Näin kyltin ja kun astelimme sen eteen, siinä luki isolla kirjaimilla UKKO-KOLI. Olimme jo siellä, minne olimme aikoneet mennä. Olimme jo tallanneet läpi kaikki vaarat, vaikka olimme kuvitelleet pyörivämme yhden pahaisen vaaran ympärillä. Aika ja paikka olivat kadonneet täysin ja siinä me seisoimme polun kohdassa, josta oli vain kivenheitto takaisin autolle. On kuin sumusta olisi kuulunut nauru. Oli pakko nauraa itsekin.

Miksi saamme päähämme jotain, niin että kaiken sen etsinnän keskellä kadotamme ajan ja paikan? Miksi haluamme ja tahdomme niin, että olemme sokeita sille mitä todella tapahtuu? Olimme vain päättäneet löytää ristin, emmekä oikeastaan edes tienneet miksi. Mutta pidimme kiinni ajatuksesta, koska olimme nähneet itsemme jo ristin luona ja eläneet hetken todeksi ajatuksissamme. Kun ristiä ei löytynyt, tarrauduimme ajatukseen entistä tiukemmin. Halusimme niin kovasti nähdä ristin, että sokaistumme kaikelle muulle. Ja jotta varmasti ymmärsimme viestin, emme nähneet edes maisemia sumun seasta.

Vain odotukset jostain oli saanut meidät kadoksiin. Kaikki oli silti siinä edessämme ja ympärillämme, vaikka emme sitä pystyneet näkemään sellaisena kuin odotimme. Pystyimme silti tuntemaan sen kaiken kauneuden ja kun suljimme silmät, olimme yhtä ympäröivän kauneuden kanssa. Tavoitimme sen mitä oli kaiken näkyvän alla. Tämän todettuamme, huomasimme kuusen oksalla roikkuvan pienen enkelin. Se oli joltain pudonnut vanha ja kolhiintunut enkeli-heijastin, mutta siinä hetkessä se oli meille tärkeämpi kuin yksikään ihmisen pystyttämä risti. Ei tarvitse etsiä mitään, ei yrittää löytää, ei väkisin saada jotain aikaiseksi. Rauha ei löytynyt muistomerkistä tai henkeäsalpaavista maisemista, vaan se kiteytyi pieneen, hylättyyn heijastimeen. Emme löytäneet sitä mitä tulimme etsimään, mutta löysimme jotain paljon parempaa. Sen, mikä on todellista tässä ja nyt.

*****

Katja Frange on yksi Hima Wisdom Practitioner –koulutuksen opettajista. Lisätietoja ja hakuohjeet löydät täältä.

*****

Teksti on julkaistu myös sivustolla www.katjafrange.com