Kuka sinä olet, kun sinua ei enää ole? Viimeinen matka.

Seisoin hiekkatiellä sylissäni painava laatikko. Laatikko oli raskas, mutta samalla yllättävän kevyt. Siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä 45-vuotiaasta miehestä, joka oli 182 cm pitkä, raamikas, komea. Lämmin hymy. Pikkuveli. Rakas pikkuveli.

Tuhkaa. Sylillinen tuhkaa.

Kuka hän on nyt?

Ennen hautajaisia kävimme 6-vuotiaan poikani kanssa läpi kuolemaan ja vainajaan liittyviä tapoja ja tosiasioita. Halusin varmistaa, että kuopus ymmärtää, ettei arkussa jonka hän hautajaisissa näkisi ole sitä ihmistä, joka eno hänelle oli. Se, mikä teki hänestä hänet, olisi poissa.

Kuopus, oli aiemmin — kun kerroin hänelle, että eno on kuollut ja yritin selittää jotain sieluista ja ruumiista— laittanut käden eteensä, ja todennut että “nyt tulee äiti liikaa joogajuttuja”. Sulateltuaan asiaa pari viikkoa, hän kertoi itse, että arkussa olisi vain luuta ja nahkaa. Hän tietää kyllä. Enoa siellä ei enää olisi.

Se oli totta. Päivää ennen hautajaisia me isommat kävimme katsomassa ruumista. Täydellinen liikkumattomuus ja poissaolo konkretisoivat, miksi kaikkina aikoina ja kaikkialla maailmassa on ajateltu, että ihmisellä on sielu tai henki.

Se jokin, joka teki hänestä hänet — se oli poissa. Hän näytti itseltään, ja kuin nukkuisi. Mutta hän ei olisi koskaan, edes nukkuessaan, tuntunut siltä. Ruumiissa ei enää ollut mitään, mitä olisi voinut kohdata. Vuorovaikutus, energia, läsnäolo — kaikki oli korvautunut absoluuttisella poissaololla. Hän oli kokonaan ja täydellisesti poissa. Tyhjyyttä.

Seisoin siinä pikkuveljen vierellä, mutta hän ei ollut enää siinä kanssani. Laitoin silmät kiinni, huokaisin, ja tunsin hänet heti. Jossain sydämen seudulla. Siinä hän oli taas, kanssani.

Kävin 6-vuotiaan kanssa läpi, mitä hautajaisissa tapahtuisi. Kerroin, että sen jälkeen, kun oltaisiin kaikki hyvästelty eno suljetun arkun äärellä, arkku liukuisi pois ja ruumis tuhkattaisiin.

Tämä kiinnosti kuopusta paljon. Luiden ja suolenpätkien ystävänä, hän kysyi heti, pääsisikö näkemään sen. Kerroin, että valitettavasti Suomessa ei pääse katsomaan, kun ruumis poltetaan, mutta monissa muissa maissa on toisenlaisia tapoja. Esimerkiksi Balilla hautajaiset ovat riemukas juhla, jossa omaiset syövät eväitä samalla, kun vainajaa tuhkataan. Kuopus harmitteli, että Suomessa on näin ankeat käytännöt. Poltettaessa olisi ehkä saattanut nähdä, kuinka sielu lähtee. Nyt tämä jäisi todistamatta.

Sielu, henki, sydän. Mikä teki pikkuveljestäni juuri hänet? Kuoleman jälkeen näen hänet samaan aikaan kaiken ikäisenä. Muistan hänet lapsena. Kahta vuotta itseäni nuorempana minä tunsin hänet niin kauan kuin hän oli täällä. Muistan muistini rajamailta hänet vantterana ja pulleana. Kahden vuoden ikäerosta huolimatta hän oli aina lähes saman kokoinen kuin minäkin – ja lopulta itseäni paljon suurempi. Muistan hänestä rohkeuden, luottavaisuuden ja avoimuuden. Puheliaisuuden, kysymykset. Uteliaisuuden. Itsenäisyyden. Muistan jonkinlaisen himmeänä ja varmana loistavan valon aivan hänen keskikohdassaan. Pelottomuuden elää ja kokea.

Tämän saman valon muistan viimeisestä vuodesta. Valo oli voimistunut. Häneen oli asettunut jonkinlainen rauha, tieto. Kaiken muun meneillään olevan takaa hän loisti taas. Istuimme sohvalla vierekkäin ja katselimme luontodokumentteja. Aivan kuin olisimme olleet taas lapsia, paitsi että mahduimme samalle sohvalle, ilman että riitelimme siitä, tulevatko toisen varpaat omalle puolelle.

Hänen vierellään oli hyvä olla. Muistan silloin ajatelleeni, että kohtaamisessamme oli jotain eheyttävää. Kuin ympyrä olisi sulkeutunut. En silloin tiennyt, että se tarkoittaisi sitä, että hän lähtee ja minä jään tänne.

Himmeä, varma valo. Kuin hän olisi tiennyt, että liian suureksi kasvanut sydän tulee pian pysähtymään.

Kun häntä ei enää ole, näen hänestä sen, mikä oli hänessä aina. Ikään ja elämäntilanteeseen katsomatta. Sydämeni katseella näen jotain pysyvää, muuttumatonta. Mikään ei enää estä minua näkemästä häntä. Olennaisen hänestä.

Ja se on se, mitä muistan, kun laitan silmät kiinni ja tunnen. Silloin hän on taas siinä. Ja kaikki se muu, se on lopulta merkityksetöntä. Hän itse on jo siitä päästänyt irti, minäkin voisin.

Seisoin uurnan kanssa hiekkatiellä. Uurnassa oli kaikki maallinen. Kehoon piirtyneet kokemukset. Ilot ja kärsimykset. Kaikki minkä läpi hän oli täällä kulkenut. Kaikki inhimillinen. Vain tuhkaa.

Mutta se, kuka hän oli, ei mahtunut laatikkoon.

Kuopus oli järjestellyt asiat päässään kauniisti. Juttelimme ruumiista ja siitä, mikä tekee jostakusta juuri hänet. Kuopus kertoi, että se oli sydän. Hän kertoi sydämen jo lähteneen ja että sydämet asuvat taivaassa, sillä taivaassa on niin hapekas ilma, että sydämillä on siellä tosi hyvä olla. Ei siellä muuten voisi oleilla.

Niin tietenkin. Näin sen täytyi olla. Sydämet ovat jossain, missä on tavattoman keveää. Niin keveää, ettei me raskaaseen ruumiiseen sidotut sinne päästä.

Näin uskon.

Kappelissa koko saattoväki kerääntyi arkun ympärille laskemaan kukkansa ja toivottamaan yhteen ääneen hyvää matkaa takaisin kotiin. Kuopus halusi antaa kurpitsan, sillä hän arveli matkan taivaaseen kestävän 5 tuntia. Mutta koska puolivälissä tulisi nälkä, olisi hyvä, jos enolla olisi matkaeväät mukanaan.

Niin pikkuveljeni lähti. Takaisin valoon, rakkauteen ja äärettömyyteen. Mukanaan matkaeväät ja edessään 5 tunnin matka takaisin kotiin.

Se on niin lyhyt etäisyys, että saatan oppia sen sietämään ja elää tuota välimatkaa pelkäämättä. Koska sydänyhteys ei katkea koskaan. Näin päätän uskoa.

***

Keiju Vihreäsalo on toinen HIMAn perustajista, valtiotieteiden tohtori, äiti, nainen, maailmaa havainnoiva ihminen.

Keijun kirja rakkaudesta ja rakastamisen pelosta on juuri ilmestynyt Otavan Hidasta elämää -sarjassa. Kirjaa voit tilata Hidasta elämää -puodista.

(Visited 1 times, 1 visits today)