Ennen kuin minusta tuli Äiti

Esikoiseni täytti 13-vuotta. Herätimme hänet laulamalla ja hän sai toivomansa syntymäpäivälahjan litteässä kuoressa. Pitkä ihana varsamainen lapseni.

Oikeastaan aamu oli muuten aivan tavallinen. Vien kuopuksen päiväkotiin ja lähden kävelemään kotiin tehdäkseni töitä. Olen kävellyt näillä pienillä kotikaduilla satoja kertoja viimeiset 15 vuotta. Omenapuut pudottavat – taas — omenoita, luumupuut luumuja. Vanhalla puutaloalueella tuoksuu yltäkylläinen syksy. Hiukan käynyt hedelmäinen maa. Aamukaste.

Yhtäkkiä, täysin varoittamatta silmistäni alkaa valua kyyneleitä. Kaikki on hyvin, mutta kyyneleet virtaavat. Ei onnen kyyneleitä. Ei surua. Vain virtaavia kyyneleitä.

Olen taas 32. Odotan esikoistani. Olen saanut unelmieni kodin, elämäni miehen. Minulla on ihana työ. Rakastan elämääni.

Kaikki ne unelmat ja kokemukset, joita sillä naisella oli, tuntuvat yhtäkkiä intensiivisinä iholla. Kuin kokisin ne kaikki tässä hetkessä uudelleen. Muistan miltä tuntui raskausvatsa. Ja aamulenkin koiran kanssa. Miten työnsin lastenvaunuja. Miten unelmoin omasta puutalosta. Katselin puutarhoja ja toivoin että saisin joskus asua noin ihanasti.

Kyynelten valuessa tajuan, että olen päästämässä irti sen naisen unelmista. Niistä asioista joita hän toivoi. Niistä asioista joita hän koki.

Ajattelen häntä hellästi. Hänen toiveitaan, niitä jotka toteutuisivat ja niitä jotka jäisivät toteutumatta. Niitä jotka toteutuisivat ja särkyisivät. Mitä kaikkea hän tulisi kokemaan.

Enkä osaisi, enkä edes haluaisi sanoa muuta kuin että riittää, kun elät jokaisen hetken kerrallaan. Olet läsnä, hengität sitä sellaisena kuin se tulee. Älä huolehdi liikaa huomisesta, sillä et voi sille tänään kauhean paljoa. Rakasta lapsia siinä kohtaa kuin he ovat. Jokaisessa rasittavassakin kehitysvaiheessa on jotain niin ihanaa, suloista ja suojeltavaa. Eikä siihen koskaan pääse toista kertaa takaisin.

Kyyneleet eivät lakkaa virtaamasta. Irtipäästäminen on pieni kuolema. Silloinkin kun se tapahtuu ilman draamaa tai traagisia käänteitä. Silloinkin kun kyyneleet ovat lempeitä ja edessä odottaa jotain uutta ja niin kaunista. Niin pitkään odotettua. Niin pitkään valmisteltua, kypsynyttä, avautunutta. Jotain toivottua.

Rakkautta sisältä ja ulkoa.

Kun istun puiston penkillä aamukasteisella lenkkipolulla, melkein näen itseni tulemassa koiran kanssa, viimeisilläni raskaana. Odottamassa esikoistani. Toiveineni, unelmineni. Enkä ottaisi mitään pois. En muuttaisi mitään, en edes, jotta minun olisi helpompi kulkea seuraavat vuodet. Ottaisin ne juuri sellaisina kuin ne tulivat. Myös kivun ja pettymykset, joista se viimeisillään raskaana oleva, ensimmäistä lastaan odottava ei vielä tiedä mitään.

Sanoisin vain, että nauti tästä ihanasta hetkestä suuren vatsasi kanssa. Viisaasta koirasta, joka kuolee 1,5 vuoden päästä. Rakkaudesta joka on totta juuri nyt. Sillä sinun ei juuri nyt tarvitse tietää muuta kuin tämä hetki. Hengittää syysaamua vuonna 2003.

Äitiys muuttaisi kaiken, veisi maailmaan, jossa tulee osaksi sukupolvien ketjua, luopuu toisinaan itsestään ollakseen olemassa vain toiselle. Kadottaa ja löytää, antaa ja saa, vahvistuu ja on vereslihalla. Äitiys avaisi oven rakkauteen, joka tulee niin syvältä omasta ytimestä, ettei sitä mikään sana tavoita. Äitinä tulisin rakastamaan ja jaksamaan niinäkin hetkinä, kun kaikki voimat ovat lopussa. Minun ja lasteni elämät punoutuisivat osaksi tuon ensimmäistään odottavan 32-vuotiaan unelmia ja karkaisivat mahdollisuuksiani ohjata kaikkea haluamaani suuntaan. Äiti. En mitenkään osaisi kuvailla tuolle naiselle vatsansa kanssa, mitä kaikkea se tarkoittaisi. Ja hyvä niin.

***

Keiju Vihreäsalo on toinen HIMAn perustajista. Keiju opettaa HIMA Wisdom Practitioner– ja HIMA Henkinen Valmentaja -koulutuksissa. Keijun Särkymisen siunaus -verkkokurssi on kaikille rakkaudessa särkyneille.

***

Kirjoitus on julkaistu myös Hidasta elämää -sivustolla.

(Visited 1 times, 1 visits today)