Totta ja höpöä

Oletko koskaan ajatellut mikä on totta? Ja mikä on höpöä?

Henkisyyteen, vaihtoehtoisiin ajattelutapoihin ja –hoitoihin sekä metafysiikkaan kriittisesti suhtauduttaessa niihin liitetään kyvyttömyys todistaa niiden vaikuttavuus. Ajattelemme, että vasta empiirisesti todistettavissa oleva tieto tekee sanoista, ajatuksista ja ilmiöistä uskottavia. Tietoon me uskomme vankkumattomasti: fakta on fakta.

Mutta mikä on fakta? Voiko tietää, ilman empiiristä todistettavuutta?

Tietoa tarkasteltaessa huomio tulisi kiinnittää kolmeen asiaan. Ensinnäkin tieto juurtuu paikkaan, eli se mikä on yhdessä maailmankolkassa totta, ei välttämättä ole uskottavaa toisaalla. Toiseksi se liittyy aikaan, eli väite vuonna 1901 ei välttämättä pidä paikkaansa enää vuonna 2001. Kolmanneksi, kaksi edellistä liittyy ennen kaikkea kysymyksen asettamisen tapaan. Eli se, minkälaisin kysymyksin, viitekehyksin ja menetelmin me uskomme saavuttavamme totuuden, vaikuttaa siihen, mikä voi olla totta.

Lyhytkin katsaus omiin, länsimaisiin ja moderneihin, totuutta koskeviin käsityksiimme tuo esiin sidokset aikaan ja paikkaan. Akateemisessa maailmassa tätä kutsuttaisiin historialliseksi ontologiaksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että perustavana ja muuttumattomana pidetyt asiat tulevatkin tarkasteltavaksi omassa historiallisessa kontekstissaan. Näin niiden totuudellisuuden sidos omaan aikaan ja paikkaan tulee ilmeiseksi. Ne eivät olekaan universaaleja ja muuttumattomia totuuksia, vaan pikemminkin kuin pisaroita meressä.

Tällaisia asioita ovat yleensä ilmiöt ja olemuksellisuudet, joilla me uskomme olevan ajasta ja paikasta riippumattomat, mutta tiedon keinoin todennettavissa olevat muuttumattomat tosiasiat. Vaikkapa sellaiset asiat, kuten mitä on sukupuoli, seksuaalisuus tai perhe. Ajattelemme, että kunhan tarpeeksi tutkitaan, muuttumaton totuus saadaan esiin.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että tieto muuttuu yhä todemmaksi. Ajattelemme, että oman aikamme ymmärrys on todempaa kuin vaikkapa keskiaikaiset näkemykset. Ajattelemme tiedon kehittyvän paremmaksi ja kirkkaammaksi.

Ajattelumme on myös etnosentristä. Uskomme käsityksemme asioista ja ilmiöistä olevan oikeampi kuin vaikkapa kiinalaisilla Näin meidän silmissämme heidän ajatuksensa voivat näyttäytyä omituisilta, jopa naurettavilta.

Meiltä jää helposti näkemättä, että omakin totuutemme, myös tutkimustieto, on aina vain tiettyjen ajattelun välineiden, sanojen, käsitteiden – kielen ylipäätään – rajoittamaa. Ajattelu on siis aina sekä mahdollisuus että rautahäkki. Se antaa mahdollisuuden jäsentää todellisuutta, mutta samalla se vangitsee meidät sanojen ja asioiden sisäpuolelle. Emme osaa kuvitella muuta kuin mitä osaamme kuvitella. Harha on siinä, että usein luulemme tietävämme kaiken, emmekä ymmärrä, ettemme oikeastaan tiedä juuri mitään.

Koska meidän ihmisten on vaikea käsittää todellisuutta ilman sanoja ja asioita, meidän on vaikea edes kuvitella, miten voisimme ajatella jonkin omassa ajassamme muuttumattomana pidetyn asian jotenkin toisin. Olemme ajattelumme sisäpuolella, emmekä pääse katsomaan sitä ulkopuolelta.

Otetaanpa esimerkki jonkin ajallemme ominaisen totuuden syntymisestä: lapsi ja ajatus lapsen normaalista kehityksestä. Vielä 1900-luvun alkupuolella kukaan ei kiinnittänyt lasten kasvatuksessa huomiota lapsen psyykkiseen kehitykseen. Mannerheimin lastensuojeluliitto perustettiin 1920-luvulla tekemään pioneerityötä lasten fyysisen terveyden edistämisessä. Vasta 1950-luvulla huomio kiinnitettiin lapsen mieleen. Siitä puhuttiin alkuun mentaalihygieniana, sillä se oli luontevin tapa saada looginen yhteys fyysiseen terveyteen ja puhtauteen keskittyneeseen lasten terveydenhuoltoon.

Aikalaiset hämmästelivät ulkomaisia tutkimuksia, joiden mukaan juuri alle kolmevuotiaiden lapsen mielen kehitys olisi otettava huomion kohteeksi. Siihen asti alle kolmivuotiaita oli pidetty vain ymmärtämättöminä nyytteinä, joiden hoidossa riitti fyysisten perustarpeiden tyydyttäminen. Ennen 1950-lukua kasvatus alkoi vasta lapsen täytettyä kolme, ja se sen jälkeenkin tarkoitti kasvatusta esimerkiksi tapoihin, ei niinkään hoivaa.

Meitä oman aikamme ihmisiä tämä pöyristyttää, mutta tuomitsemisen sijaan on syytä kiinnittää huomio siihen, että halu ymmärtää on ollut vilpitöntä ja oman ajan ymmärrykseen ja kysymyksenasetteluihin sidottua. Todennäköisesti meidän ajatteluamme pidetään outona hyvinkin pian tulevaisuudessa. Siihen tapaan kuin nyt nostelemme kulmia sille, että 1970-luvulla hampaattomille vauvoille annettiin metvurstia ja appelsiinimehua.

Uusien tietomuotojen syntyvaiheisiin liittyy usein myös joukko sattumanvaraisuuksia. Esimerkkinä tässä on kehityspsykologia. Kehityspsykologian isänä pidetään John Bowlbyä, joka innostui vuohikaksosilla ja hanhilla tehdyistä tutkimuksista. Hän päätteli, että eläintieteessä tehdyt tutkimukset olisivat erinomaista aineistoa tehdä päätelmiä myös ihmislasten kehityksestä ja tarpeista. (Tämä puolestaan oli mahdollista Darwinin tutkimusten jälkeen. Sitä aiemmin ihmisen ajateltiin olevan jumalallista alkuperää, eikä ihmisiä ja eläimiä voitu missään nimessä verrata toisiinsa. Ne tulivat keskusteltaviksi kokonaan erilaisissa ymmärryksen kehikoissa.)

Bowlbyn havainnot johtivat hänet tekemään päätelmiä alle kolmivuotiaan lapsen ja hänen äitinsä suhteesta. Äidilla ja lapsella tulisi lapsen syntymän jälkeen olla vastaavanlainen erottamaton ja leimautumista jäljittelevä suhde kuin oli linnuilla tai savannilla elävillä sorkkaeläimillä. Kolmen vuoden ikärajan Bowlby otti psykoanalyyttisesta ajattelusta.

Kuulostaako tutulta? Alle kolmivuotiaan lapsen ja äidin läheinen suhde on edelleenkin valtavirtainen tapa ajatella, miten ja kenen pikkulapsia tulisi hoitaa. Siihen liittyy myös poliittisia ratkaisuja ja kiistoja, kuten esimerkiksi oikeus jäädä kotiin hoitamaan juuri alle 3-vuotiasta lasta (kotihoidontuki) sekä taipumus syyllistää äitejä, jotka eivät jää kotiin.

Oma ajattelumme ei ole pahaa tai väärää. Omassa historiallisuudessaan se on vilpitöntä. Meidän on vaikea kuvitella, että tapamme ajatella vaikkapa pikkulapsen hyvinvointia voisi olla jotain muuta. Yhtä vaikeaa se on ollut ajassa tai paikassa toisaalle liikuttaessa. Samaan aikaan ajattelumme on aina väistämättä rajoittunutta.

Käsityksemme siitä, mitä todellisuus on, muuttuu koko ajan. Me muutamme sitä koko ajan. Olisi naiivia olettaa, että se mitä me pidämme totuutena kattaa todellisuuden. Aukottomasti ja ilman tulkinnanvaraa. Nykytilanteesta ei voida päätellä, missä kulkevat yksilöllisen tai yhteiskunnallisen potentiaalin äärirajat.

Todellisuudella ei ole rajoja, sillä on rajaton potentiaali. Sinulla ei ole rajoja, sinulla on rajaton potentiaali. Omat ajatuksemme, uskomuksemme ja käsityksemme todellisuudesta ja itsestämme ovat ainoat rajat, jotka meitä rajoittavat. Sen tiedostaminen on viisauden alku.

Parhaimmillaan henkisessä kasvussa on kyse viisaudesta, ei tiedosta. Lukemalla ja opiskelemalla voi saada paljon tietoa, mutta se ei välttämättä tee viisaaksi. Viisaaksi sen sijaan voi tulla lukemattakin. Ymmärtämällä jotain syvästi. Niin, etteivät sanat ja asiat sitä edes tavoita.

***

Keiju Vihreäsalo on toinen HIMAn perustajista. Ennen yrityksen perustamista Keiju työskenteli yliopistotutkijana. Hän on valtiotieteiden tohtori ja on väitellyt sosiologian alalta. Väitöskirjassaan Ydinperheen politiikka (Gaudeamus, 2009) Keiju tarkasteli ydinperheymmärryksen historiallista muotoutumista ja siihen kietoutuvia hyvinvointipoliittisia käytäntöjä. Tällä hetkellä Keijun löytää HIMAn sisällöntuotannon parista tai kouluttamasta HIMA Wisdom Practitioner– ja HIMA Henkinen Valmentaja -koulutuksissa. Keijun Särkymisen siunaus -verkkokurssi on kaikille rakkaudessa särkyneille.

***

Artikkeli on julkaistu myös Minä Olen -lehden numerossa 2/2015.