Tiedättehän sen tunteen, kun tajuaa, ettei ole aiemmin tajunnut lainkaan? On luullut tietävänsä ja oivaltaneensa jotain – ja yks kaks eteen tulee jotain sellaista, mikä näyttää, että ymmärryksesi oli vain haalea versio jostain mikä voisi olla… enemmän kuin pystyit kuvittelemaan.

Luulin tietäväni ja oppineeni rakkaudesta jotain. Ensin sitä luulee, että se tapahtuu toista ihmistä ymmärtämällä ja kunnioittamalla. (Sitä ennen saattoi kuvitella, että kaikki virheet ovat aina toisessa, mutta sovitaan, että se vaihe on kokonaan toisella sivulla.) Sitten ajattelee, että se on kahden ihmisen välissä. Lopulta tajuaa, että se on ennen kaikkea minussa. Avautuu minun kauttani, heijastuu minun kauttani, toteutuu minun kauttani, sellaisena kuin minä olen. Siksi minä olen aina avain minun rakkauteeni, kuva minun rakkaudestani.

En tarkoita että kohdalla yksi ja kaksi ei ole mitään virkaa. Toista pitää totta kai kunnioittaa, antaa toisen olla sellainen kuin on, hyväksyä kokonaisena. Paljon tapahtuu tietenkin kahden ihmisen välillä: kommunikaatio, dynamiikka, minkälaisia asioita laittaa liikkeelle. Ja vaikka mitä muuta.

Ja sitten olen minä. Niin kauan, kuin rakkaus puuttuu minusta, olen kuin musta aukko, joka imee sisäänsä loputtoman määrän huomiota, energiaa ja kuvitelmia siitä, että joku päivä joku täyttää mustan aukon minussa. (Nämä aukot aina herättävät alatyylisen huumorintajuni, mutta ei nyt mennä siihenkään.)

Muutamia vuosia sitten olin rakkaudessa särkynyt ja kuuntelin usein Scandinavian Music Groupin kappaletta Itkevä Lintu.

pakota minut muistamaan

kuinka helppoa on puhua

pakota minut muistamaan

kuinka helppoa on laulaa

ruoho nousee maasta varoen

ketunpojan silmät aukeavat hiljaa

Se tunne, kun toivoo, että joku toinen tulisi ja pelastaisi, avaisi uudestaan maailmaan ja kohtaamisen jälkeen olisi rakkaudesta ehyt.

Sittemmin olen päästänyt irti monesta rakkautta ja parisuhdetta koskevasta uskomuksestani. Ajatuksista, joita romanttisen rakkauden kuvastot viljelevät. Myös inhorealistisista ja pragmaattisista, parisuhdetta rationalisoivista ja analyyttisesti viipaloivista hallinta-, ymmärrys- ja terapoimispyrkimyksistä. Paremman puutteessa siirtynyt odotushorisonttiin tulevaisuudesta, jossa ei ole ainakaan sitä ja tätä ja tuotakaan. Ei enää tätä. Jotain muuta.

Mitä muuta? En ole osannut kuvitella muuten kuin negaation kautta. Tiedättehän, kun ei edes tiedä? Hädin tuskin ei tiedä, ettei tiedä. Ja sitten, täysin yllättäen, mutta todennäköisesti juuri kaiken nähdyn vaivan, kasvun, nöyryyden ja itsetutkiskelun seurauksena tajuaa – aluksi ihan lyhyen hetken, kuin välähdyksenä – että se on täysin ja kokonaan oma universuminsa. Rakkaus, joka on puhdasta ja pelotonta.

En oikeastaan uskaltaisi jatkaa, sillä rakkaus karkaa määritelmiä samaan tapaan kuin zen. Tiedäthän, zen ei ole zen jos se on määritelty. Kuten ei ole rakkauskaan rakkautta, jos se vangitaan sanoihin.

En malta olla kurkistamatta sanoin maailmaan, jonne olen matkalla: kun ongelmien ydintä ei enää etsi toisesta, vaan vastaukset löytyvät minusta. Kun rakkaus ja turva on minussa, ei siinä toisessa. Kun minä olen vapaa, ja se toinenkin on. Kun rakastamme toisiamme pelottomasti, pelaamatta, ilman naamioita ja suojauksia.

Se karkasi sanojani, rakkaus. Puhdas ilo, intohimo ja elämään heittäytyminen, itseä menettämättä, toista omistamatta. Kuitenkin rinnakkain.

Kun tulet omaksi itseksesi,

zenistä tulee zeniä.

Kun tulet omaksi itseksesi,

koko maailma rakastuu.

-Eshin

***

Keiju Vihreäsalo on toinen HIMAn perustajista. Keiju opettaa HIMA Wisdom Practitioner– ja HIMA Henkinen Valmentaja -koulutuksissa. Keijun Särkymisen siunaus -verkkokurssi on kaikille rakkaudessa särkyneille.

***

Teksti on julkaistu myös Hidasta elämää sivustolla blogissa Keijumaista.