EHJIÄ JA EHDOTTOMIA UNELMIA

Juhannussunnuntaina istuin naapurini kanssa ulkona takkatulen äärellä. Taivaalla roikkui superkuu. Kuun myötä luvassa oli hyvät mahdollisuudet aloittaa hyvässä myötätuulessa uusi vaihe elämässä. Uudet projektit, uudet kujeet.

Päätimme kirjoittaa paperilappusille asioita, joista olimme valmiit päästämään irti. Asioita, jotka eivät enää palvelleet meitä millään tavalla – päinvastoin, saivat toimimaan jonkun vanhan kaavan mukaan. Rajoittavia, kasvua estäviä, vanhentuneita käyttäytymis- ja ajattelumalleja. Kirjoitimme pikkuruiset paperiliuskat täyteen pientä tekstiä. Luimme ne ääneen toisillemme. Paperilappuset lensivät tuleen ja seurasimme kuinka ne leimahtivat, paloivat poroksi ja hävisivät savuna ilmaan.

Samalla poltimme vanhoja unelmiamme. Elämiä, joita ei elettykään niiden vanhojen kaavojen mukaan, suhteita, jotka eivät päättyneetkään odotusten mukaisesti. Ajatuksia ja toiveita, jotka perustuivat vanhentuneisiin päiväyksiin.  Ehkä poltimme osan itsestämmekin. Sen, joka eli niiden kaavojen ja unelmien mukaisesti.

Nykyisen onnellisuuteni edellytys on ollut vanhoista malleista luopuminen. Jotta voisin olla onnellinen nyt, minun oli päästettävä irti nuoruuteni ehjistä ja ehdottomista unelmista. Niistä selkeistä ja yksiselitteisistä haaveista, käsityksistä, visioista, toiveista, mielikuvista – kaikesta mistä unelmoin, siinä muodossa kun niistä unelmoin. Siitä ehdottomuudesta, jolla niistä unelmoin.

Se ei ole ollut ihan helppoa. Olin vahvasti sitoutunut unelmiini ja niiden mukaiseen elämään, eikä matka niistä pois ole ollut kivutonta. Päinvastoin, se on ollut pelkkää kipua. Itkin kuukausia, ehkä jopa vuosia, sitä etten saanut pitää unelmiani. Takerruin unelmiini, ajattelumalleihini, selityksiini ja kaikkeen mitä kohti olin pyrkinyt.

Olisin halunnut pitää ne, mutta se ei ollut mahdollista. Mitä seuraavaksi? Elää ikuisesti vesittyneiden unelmien kanssa vai jotain muuta? Ja mitä muuta?

Nykyisellä elämälläni ei ole mitään tekemistä sen kanssa, minkälaisesta elämästä nuorempana unelmoin. En kulkenut suunnitelmallisesti nykyistä elämääni kohti. Halusin miehen, lapsia, perheen ja puutalon puutarhoineen. Sainkin, mutten sillä tavalla kun olisin halunnut.

Sain kaiken mitä halusin, mutten siinä muodossa kuin olisin halunnut. Nykyinen elämäni ei vastaa nuoruuden unelmiani, eikä edes muutaman vuoden takaisia käsityksiäni hyvästä elämästä. Kaikki on toisin. Mutta kaikki on hyvin. Tämä kahden lauseen välinen ristiriita on vaivannut minua pitkään. Ketä minä vakuuttelen kaksiosaisilla lauseilla?

Jossakin kohtaa ihmetystäni tajusin, että ollakseni aidosti onnellinen, minun olisi luovuttava vanhoista unelmistani ja vanhoista kaavoistani kokonaan. Ei vain kohauttamalla olkiaan ja toteamalla että ”kas” tai ”pyh” tai ”oho”. Täytyisi luopua myös niistä osista itseään, jotka pitivät kiinni niistä vanhentuneista unelmista. Tunnistaa ne tavat, joilla piti kiinni niistä unelmista, ne kaavat, jotka oli luotu niiden unelmien kannattelemiseen, ne ajattelumallit, jotka palvelivat niitä unelmia.

Muuten eläisin ”kaikki on aivan hyvin, vaikka xxx” tai ”olen onnellinen, mutta yyy” –elämää. Toteaisin olevani onnellinen, mutta sivulauseessa kertoisin, mistä huolimatta olen onnellinen.

Ei onnellisuutta määritellä niin. Se vain on. Onnellisuudesta puuttuu niitä mitätöivät sivulauseet. Ei voi olla onnellinen, jos onnellisuutta vesittää sitä hämärtävä ja vähättelevä sivulause. Sivulause, joka ilmaisee onnen olevan vain varastettua, puutteellista, onnea joka on vaikka jotain olennaista puuttuu, onnea joka on jostain huolimatta.

Onnellisuus vain on. Ei siitä puutu mitään. Mutta jos onneni on jatkuvasti jonkin siihen sopimattoman kuvan hämärä ja yhteensopimaton versio, en voi olla onnellinen. Silloin onneni on vain hailea kuva jostain kirkkaasta ja täydellisestä. Onneni on ”ihan kivaa muttei niin kivaa kuin naapurilla” -onnea.

Toinen viisas naapurini – miten minulla onkin niin ihania naapureita? Niitä aivan pulppuilee aidanrakosista ja syreenipensaista – kirjoitti taannoin Facebook-statuksessaan heränneensä yöllä ja oivaltaneensa vihdoin, mikä lettutaikinassa on ollut pielessä. Tämä asia oli vaivannut vuosia.

Hän oli havainnut, että neljä munaa on liikaa, mutta kolme on liian vähän. Kesken unien, hän havahtui huomaamaan, että vaikkei munia voi  puolittaa, voi taikinan koostumukseen vaikuttaa muuttamalla maidon ja jauhon määrää.

Ja kas, juuri näinhän se on elämässäkin. Miksi hakata päätään seinään yrittämällä muuttaa ja hallita sitä mihin ei voi vaikuttaa, kun aina on ainesosia, joihin voi vaikuttaa. Jokainen on oman lettutaikinansa herra. Jokainen on vapaa päättämään, haluaako hukuttautua lettutaikinaan.

Takkatulessa juhannussunnuntaina paloi joukko rajoituksia, kaavoja ja niiden mukana vanhentuneita unelmia. Niitä varmasti riittää useammaksikin kerraksi poltettavaksi, mutta nyt hävisi savun mukana joukko ajattelun kaavoja, jotka nousivat seininä näiden takkatulen äärellä istujien eteen.

Eivät nouse enää. En sano, että se olisi niin helppoa: kirjoittaa ylös, lausua ääneen, heittää tuleen ja seurata poistumista.

Mutta se on tunnistamisen ele, teko kohti jotain muuta. Lupa päästää irti ja antaa jonkin uuden tulla. Lupa olla onnellinen tässä ja nyt. Ilman sivulauseita. Kaikki nyt vain on niin hemmetin ihanaa.

***

Keiju Vihreäsalo on toinen HIMAn perustajista. Keiju opettaa HIMA Wisdom Practitioner– ja HIMA Henkinen Valmentaja -koulutuksissa. Keijun Särkymisen siunaus -verkkokurssi on kaikille rakkaudessa särkyneille.

 

(Visited 1 times, 1 visits today)