Vaikeinta muuttumisessa on muuttuminen

Olen ajatellut ja elänyt muutosta viimeiset vuodet. Itkenyt sitä, vastustanut, antanut periksi, oivaltanut, teoretisoinut, analysoinut, riemastunut, kasvanut, ottanut askelia, rauhoittunut, hukkunut uudelleen… kaikkea tätä. Ja todennut, että se on uskomattoman vaikeaa.

Miten sitä onkin ihminen niin syvällä ajattelun ja toiminnan kaavoissaan? Miten ihmeessä askeleet kohti muutosta ovat niin vaikeita?

Useimmat meistä ovat kulkeneet maailmassa tietynlaisen, perustaltaan muuttumattoman, kartan kanssa. On minäkuva ja käsitys itsestä maailmassa, tosiasiat siitä minkälainen on, minkälainen oli lapsuus. Missä on hyvä, missä huono, mitkä on vahvuuksia, mitkä heikkouksia. Luetteloita siitä kuka olen ja miten olen ja miksi olen. Minkälaisia arvoja ja periaatteita minulla on. Mitä en ikinä tekisi, ja minkä puolesta taistelisin aina.

Tarinoita itsestä. Maailmankartastaan luopuminen on vaikeaa ja tuskallista. Turvatonta. Eikä syyttä. Perustava, iso muutos pyyhkii maailmankartan puhtaaksi. Olet hetken ilman karttaa. Seisot tyhjän päällä. Tai kuin keskellä valkoista lumista maisemaa, jossa ei ole vielä astuttu yhtään askelta. On vain tallaamaton valkea lumi.

Ja sitten, yksi askel kerrallaan sinä aloitat uuden maailmankarttasi piirtämisen.

Meillä kaikilla on siihen mahdollisuus – mahdollisuus aloittaa alusta, piirtää oma maailmankartta. Uudistaa maailmankarttaa, tarkistaa maailmankarttaa. Meillä kullakin on vapaudet päättää, minkälainen muutos on tarpeellinen – pyyhkäistä pois maailmankartta, joka on pakottanut meidät asentoihin ja paikkoihin, jotka eivät ole olleet meille hyväksi. Miettiä, minkälainen maailmankartta palvelisi omaa ja rakkaidemme onnea paremmin.

Usein oivallus omasta maailmankartasta ja sen muuttamisen tarpeellisuudesta on moniosainen. Helpointa on löytää virheet muista ja ympäristöstä. Kotipsykologi havainnoi. Millä tavalla muut ovat inhottavia ja ikäviä, miten he ilmentävät omaa lapsuuttaan, epävarmuuttaan, pienuuttaan. Pakottavat tilanteisiin ja reaktioihin.

Sitten, ihan yhtäkkiä, tajuaa oman osansa kokonaiskuvassa. Minkälainen on ollut oma paikka niissä tilanteissa, jotka oli ajatellut muiden ja ympäristön syyksi. Huomaa antaneensa niihin asetelmiin ja tilanteisiin oman osuutensa, jopa vetäneensä niitä puoleensa.

Ensin oivallus on pää-keskeinen. Tajuaa ajattelun tasolla mistä on kyse, missä mennään, mistä ongelmat johtuvat, miten lapsuus vaikutti ongelmien muotoutumiseen ja miten se ilmenee omassa ajattelussa ja käyttäytymisessä. Kuka minä olen, miten olen tähän tullut, miksi ajattelen ja käyttäydyn näin. Kuva on yhtäkkiä aivan kirkas. Yhtäkkiä näkee itsensä maailmassa toimijana, ei uhrina. Yhtäkkiä näkee mahdollisuuksia valita, ei ainoastaan tilanteita, joihin reagoida. Ei enää ainoastaan umpikujia, vaan tuntemattomia polkuja. Seikkailuja.

Mutta miten? Mihin suuntaan lähteä?

Seuraava vaihe on vaikein. Aiemmin kognitiivisesti, päässään, ymmärtämänsä asian sisäistää ja ikään kuin nielaisee. Se tulee usein yllättäen ja suunnittelematta, hallitsematta. Sille ei voi tehdä aikataulua ja ohjelmaa, se tulee kun on tullakseen. Kaikki se, minkä oli pää-keskeisesti tajunnut jo jonkun aikaa, siirtyy päästä sydämeen. Oivallus menee ruumiiseen. Samalla loppuu pälpätys ja pärinä – pää-keskeiselle oivallukselle tyypilliset merkit – ja on vain syvä rauha ja hiljaisuus. Oivalluksen meneminen sydämeen vaientaa äänet.

Yhtäkkiä perusteleminen, oman kasvun alleviivaaminen, jatkuva puhe siitä tai kirjallisuuden lukeminen sen tueksi on turhaa. Sitä ei tarvitse julistaa. On hiljainen rauha. Oivallus on sanatonta.

Syvimmässä viisaudessa on jotain sellaista, mitä sanat eivät tavoita. Sitä ei ole tarvetta esitellä, sillä ei tarvitse briljeerata, eikä sen menettämisestä ole pelkoa. Kun se on saavuttanut sydämen, se on siellä. On tullut kotiin.

Sen jälkeen osaa suunnistaa, vaikka maailmakartat menisivät joskus taas uusiksi. Karttaa ei enää tarvitse, sillä apuna on sydämen kompassi. Kun on kerran löytänyt sokkona kotiin, matkan osaa tehdä toisenkin kerran. Näin uskon.

***

Otin blogia varten kuvaa keittiön pöydällä. Viisas 9-vuotiaani ihmetteli mitä teen – oletko lähdössä Afrikkaan? – ja kuunteli kiinnostuneena selitystäni kartan ja kompassin symboliikasta. ”Sittenhän ei ole määränpäätä” totesi tuo pitkäkoipinen lapsi. Ei niin, sekin vielä, tietysti sekin vielä! Hänhän sen oivalsi heti. Ei se määränpää, vaan se matka. Siitä lausahduksesta joku toinen kerta enemmän.

***

Keiju Vihreäsalo on toinen HIMAn perustajista. Keiju opettaa HIMA Wisdom Practitioner– ja HIMA Henkinen Valmentaja -koulutuksissa. Keijun Särkymisen siunaus -verkkokurssi on kaikille rakkaudessa särkyneille.

***

Teksti on julkaistu myös Hidasta elämää sivustolla blogissa Keijumaista.