Turvan kokemus on rakkauden kivijalka

Olin toki kuullut sen ennenkin. Montakin kertaa. Minusta se oli hiukan pitkästyttävä ohje rakkauteen. Kyllä kyllä, tietenkin, tottakai. Rakkaus toista kohtaan täytyy näyttää päivittäin. Minusta ohje oli arkipäivän viisaus, muttei oikeastaan vastannut haluuni ymmärtää rakkautta paremmin. Tottakai toiselle pitäisi olla reilu ja rakastava päivittäin. Kai sen nyt ymmärsi tyhmempikin.

Mutta mitä on rakkaus?

Tutustuessani rakkauteen ja kysymykseen, miksi rakastaminen on toisinaan niin hirveän vaikeaa, ajauduin tarkastelemaan pelkoa sekä ihmisen anatomista ja fysiologista rakennetta, jotka selittivät pelon toimintamekanismeja ja tarkoitusta. Siis niitä asioita, jotka ovat rakkauden tiellä.

Havaitsin, että pelko ja rakkaus eivät kumpikaan ole ainoastaan tunteita, vaan huomattavan suuria ja perustavia elämänvoimia. Ymmärtääkseen rakkautta, oli ymmärrettävä myös pelkoa. Ne ovat saman janan kaksi ääripäätä. Jos vain toistelemme sitä, että pitäisi rakastaa ja pitäisi rakastaa, ja samalla suljemme silmämme siltä karulta tosiasialta, että monet suhteet ovat täynnä sekoilua, jolla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, emme pääse halussamme rakastaa kovinkaan pitkälle.

Stephen Porgesin polyvagaalinen teoria kuvaa hyvin, miten syvällä meissä on tarve kokea, että olemme turvassa. Haluamme pysyä hengissä. Pelkäämme kuolemaa. Halu selviytyä ohittaa kaikki muut tarpeemme. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos koemme olevamme uhattuina, pelästymme ja keskitymme automaattisesti ja tahtomattamme selviytymiseen. Silloin pelko selviytymisestä ohjaa.

Samalla sulkeudumme rakkaudelta.

Pelko on hyvin inhimillistä: se saa aikaan terveet eloonjäämismekanismit parhaimmillaan hyvin tarkoituksenmukaisesti. Mutta, se saa myös kiinnittymään toisiin ja etsimään turvaa ja yhteyttä lajitoveriin. Näin pelko on kirjaimellisesti osa rakkautta, rakkauden janan toinen ääripää.

Pelko on osa sosiaalisuutta, osa sisäistä rakennetta, jonka tehtävänä on paitsi pelon kautta pitää poissa vaaroista, myös kiintymisen kyvyn kautta saada luottamaan toisiin ihmisiin ja kokemaan rakkautta. Pelko on rakkauden moninaisten ilmenemistapojen yksi muoto. Se saa huolestumaan, jos ei ole yhteydessä toisiin ja kaipaamaan toisia ihmisiä, mikäli on epävarmuus siitä, kuuluuko joukkoon, onko hyväksytty, onko rakastettu.

Tarvitsemme pelkoa. Optimaalisimmillaan ihminen reagoi tarkoituksenmukaisesti vaaraan, mutta myös uskaltautuu kokemaan turvaa, kun uhkaa ei ole.

Ehkä olennaisinta tämän arkipäiväisyydessään hieman pitkästyttävän rakkausohjeen kannalta on tämä:

Turvallisuuden arviointi ei ole tietoisen mielen työsarka, vaan tapahtuu ilman tietoisuutta. Kyse on tiedostamattomasta ulkoisiin ärsykkeisiin pohjautuvasta arvioinnista, joka tapahtuu tietoisen mielen ohi. Luemme tiedostamatta suhteissamme rakkauden ja rakkaudettomuuden merkkejä.

Näin ollen olemme jatkuvassa hälytysvalmiudessa myös rakkaussuhteissa, yrittäessämme rakastaa. Tunnustelemme toisiamme kaiken aikaa: vieläkö rakastat minua? Valitsetko minut myös tänään?

Tämä on se syy, miksi tuo pitkästyttävältä kuulostava ohje rakkauteen on kaikkein olennaisinta suhteessa: ilman turvan kokemusta ei ole rakkautta ja rakastamista. Ilman turvan kokemusta lähdemme peruuttamaan poispäin, kauemmas kohtaamisen mahdollisuudesta.

Rakkaus on mahdollista ainoastaan silloin, kun kumpikin kokee olevansa turvassa.

Tästä syystä tärkeämpää kuin mikään muu, on pitää rakkauden merkit näkyvillä. Päivittäin, yhä uudestaan ja uudestaan, antaa toisen tietää, että valitset hänet myös tänään. Sillä juuri toisen valitseminen on se turva, jonka me kaikki rakkaudessa toisiltamme tarvitsemme. Jollei tuota valintaa ole, jollei koe tulevansa valituksi, on rakkauden kivijalka poissa.

Se mitä silloin alkaa tapahtua, on varmasti kaikille tuttua: kommunikaatiokyky alenee, vähäpätöistenkin erimielisyyksien ratkominen on vaikeaa, kaikki mitä toisillemme sanomme, tulee tulkituksi tuosta epävarmuudesta käsin. Silloin emme ole enää turvassa rakastamaan. Kun olemme turvassa rakastamaan, meillä on loputon kohtaamisen potentiaali, kyky tuntea myötätuntoa, nähdä ja kuulla toista, joustaa, antaa tilaa, kunnioittaa.

Silloin meillä on kaikki edellytykset rakastaa pohjattoman paljon ja vielä eksponentiaalisesti lisää. Vain siksi, että valitsimme rakastaa.

***

Kirjoitus perustuu osin Keiju Vihreäsalon kirjaan “Jotta voisin rakastaa – Rakkauden anatomia”. Kirjassa pohditaan, mitä on rakkaus ja tarkastellaan, minkälaiset asiat estävät meitä kohtaamasta toisiamme rakkaudessa. Kirja on ilmestynyt lokakuussa Otavan Hidasta elämää -sarjassa.

thumb_jottavoisinrakastaa_kansi_v06_print_1024

 

Teksti on julkaistu myös Hidasta elämää -sivustolla.