Lantakasa ja uskomukset

Seison upottavassa hevosenlantamaastossa ja sisäinen humoristini hykertelee. Mitä sä oot taas keksinyt? Siis haloo, hevosia, talli, sellainen… ööö… aitaus. Harmaassa hyhmäisessä kevätaamun loskassa liikuskelee joukko touhukkaita esiteinejä. Ja sitten minä. Ja onhan siellä hevosiakin. Ja koiria. Ja kissoja. Ja siis, tosiaankin, minä.

Kerrottakoon heti alkuun, että olen syvästi urbaani henkilö. En yleensä seiso hevosenlannassa, eikä juureva maalaiselämä ole kuulunut haaveisiini milloinkaan. En ole ollut hevostyttö, en ole haaveillut olevani hevostyttö, en kerta kaikkiaan ole suunnitellut tätä hevosjuttua. Minusta hevoset ovat kiehtovia, mutta tavattoman isopäisiä ja kovajalkaisia otuksia, joille olen suonut minusta erillisen elinpiirin asiaa enempää surematta.

Yhtäkaikki, olen päätynyt viettämään viikonlopun hevostellen. Kaikki sai alkunsa jostain sen tapaisesta huomiosta, että omat rajoitukset ja uskomukset tuntuvat asettuvan kroppaan. Ne ovat usein varsin fyysisiä. Helposti ajattelisi, että henkinen kasvu tapahtuu ahmimalla sielun ravintoa kirjoista ja kuuntelemalla itseään viisaampia. Ihan varmasti niinkin, lukeminen ja oivaltaminen on ihanaa. En lainkaan väheksy kirjoja ja lukemista tahi viisaiden viisautta. Tai muutenkaan pää-juttuja.

Mutta toisaalta, entisenä tutkijana en ole vuosiin juuri muuta tehnytkään kuin lukenut, ajatellut ja analysoinut. Rationalisoinut, päätellyt, vetänyt yhteen, arvioinut. Jos halusin sille kuuluisalle epämukavuusalueelle, jossa voi tapahtua taikoja, minun pitäisi mennä seisomaan upottavaan hevoshakaan. (Ajatus hevoshaasta ja varsinkin itsestäni seisomassa siellä hykerryttää minua niin, etten voi olla toistamatta sitä muutaman kerran tämän tekstin aikana. Tipautan sen kuin ohimennen vielä pari kertaa jäljempänä.)

Omaa kasvuaan voi edesauttaa tekemällä asioita, joita ei koskaan ole tehnyt. Ystäväni on ryhtynyt ottamaan laulutunteja. Ujo ja pidättyväinen ihana ystäväni. Vannon, että näin sen hänen muuttuneesta olemuksestaan jo ennen kuin hän kertoi sen. Jokin oli toisin. Hän kantoi itsensä uudella tavalla. Nauroiko kenties isommin? Minulla oli sama mielessäni, kun päätin tehdä tuttavuutta hevosten kanssa (ja mennä seisoskelemaan lantakasoihin).

Kyse ei ole pelkästä tekemisestä, ja pelkistä ruumiille annetuista uudenlaisista liikeradoista. Kyse on myös uudenlaisesta energiasta. Mukavuusalueen ylittämällä antaa ruumiilleen mahdollisuuden auttaa päätä liikkumaan suuntiin, joihin se ei ilman ruumista osaisi.

Viikonlopun aikana kuulen, että solut muistavat. Tunteet vaikuttavat suoraan kehoon rakentaen elimellisen linkin mielen ja kehon välille. Emotionaalinen kuohu laukaisee kehossa reaktioita, jotka tukahdutettuina tallentuvat soluihin. Ja kuvitelkaa, uusiutuessaan solut jatkavat tiedon eteenpäin. Siinä se on, ajatukseni! Traumat ja ikävät muistot, negatiivinen minäkuva, kaikki surkea ja surullinen jättää jälkensä ruumiiseen, asettuu siihen taloksi. Koteloituu.

Mutta, mikä ihaninta, muutamassa kuukaudessa jokainen ihmisen solu on uusiutunut. Siis ajatelkaa mitä mahdollisuuksia meillä on: periaatteessa kuka tahansa meistä voi kirjaimellisesti uudistua muutamassa kuukaudessa. Kokonaan. Ja prosessi on nimenomaan ja olennaisesti myös ruumiillinen. Tai tapahtuu ruumiin kanssa, ruumiillisesti. Koska tahansa voi valita vapauttaa koteloituneen surun ja negatiivisen latauksen tietoisen mielen työstettäväksi, päästää irti ja antaa mennä.

Ja antaa soluille uusia viestejä eteenpäin laitettaviksi. Kevyempiä, terveempiä, elämää kannattelevia viestejä.

Hihiteltyäni tallin ovella aikani kävelen sisään nuuhkimaan omituista talli-ilmaa. Muut kurssilaiset tulevat vähitellen (niin, olen siis kurssilla), Esa Korhonen Dimitroff ja Henriika Maikku tulevat myös. He ovat kurssin ohjaajia. Kohta seison muiden kanssa katetussa suuressa tilassa (jota kutsutaan maneesiksi, opin nopeasti) ja vaikenen hevosia katsellessani. Olemme samassa tilassa, me ihmiset ja he hevoset, välillämme ei ole raja-aitoja.

Hevoset päästetään vapaaksi. Ne juoksevat, hirnuvat, hyppivät, potkivat, kurvailevat, nostelevat kavioitaan, ne höyryävät. Ne ovat mykistäviä. Ne juoksevat kohti ja sitten pysähtyvät. Suurina, hengittävinä, kiiltävinä, uljaina, ihailtavina. Mieletön energia, aivan mieletön. Ja yllättäen, toisin kuin luulin, en oikeastaan pelkää niitä. Tekee mieli mennä seisomaan niiden keskelle. Lähteä mukaan niiden villiin energiaan, olla aristelematta sitä. Ihmetellä sitä. Antaa sen olla.

Viikonlopun aikana opin kohtaamaan hevosen. Opin, kuinka saan sen laskemaan päänsä ihan vain käsittelemällä sitä oikein. En tarvitse voimaa, en alistamista. Riittää että kohtaan sen hevosuuden sitä kunnioittaen.

Samalla opin jotain itsestäni ja kohtaan itsessäni rohkeaa, rauhallista, läsnä olevaa, iloista, intuitiivista. Voisin seistä hevosenlantakasassa enemmänkin. Useamminkin. Voisin vaikka joku päivä ostaa hevosen. Siinäpä sitten seisoisi oman mukavuusalueen ulkopuolisessa lantakasassa, olisi läsnä ja hykertelisi.

***

Keiju Vihreäsalo on toinen HIMAn perustajista. Keiju opettaa HIMA Wisdom Practitioner– ja HIMA Henkinen Valmentaja -koulutuksissa. Keijun Särkymisen siunaus -verkkokurssi on kaikille rakkaudessa särkyneille.