Lempeä rehellisyys

Katson taaksepäin, sillä jotain on päättymässä. Mietin omaa sisäistä kasvuani ja viime vuosina läpikäymääni muutosta. Ja sitten muistan, mistä kaikki sai alkunsa, miten suurempi muutos tuli mahdolliseksi.

Muutokseni alkoi vuosia sitten avioerokriisistä ja sen jälkeisestä masennuksesta. Tilanteesta selvitäkseni kävin terapiassa. Oivallukseni oli yksinkertainen: terapeutti ohjasi minut vähitellen myöntämään, että olin ex-miehelleni vihainen. Itseasiassa raivoissani.

Ei sen kummempaa. Myönsin tunteen, jonka myöntäminen oli ollut minulle vaikeaa. En millään olisi halunnut tuntea raivoa ja vihaa.

Hämmästyttävää tässä terapeuttisessa prosessissa oli se, että tunteeni hyväksyttyäni en ollutkaan (omissa tai muiden silmissä) huono ihminen, vaikka tunsin vihaa. Minulla oli hyvä ja kevyt olo. Pelkäsin ilmeisesti, että vihani myöntämällä syöksyn pahan puolelle, enkä koskaan enää näkisi valoa.

Vaikka tulisin kadottamaan osia itsestäni vielä monia kertoja, tuon kokemuksen jättämä jälki ei hävinnyt. Suhteessa itseeni minuun tuli pelottomuutta ja häpeämättömyyttä, jota en ollut aiemmin tuntenut. Olin saanut kokemuksen siitä, että jonkin pimeän puolen myöntäminen itsessä avaisi ovia valoon ja voimaan – ja minä halusin kävellä valoon ja voimaan. Tästä eteenpäin uskalsin kävellä läpi kipujen, varjojen ja omien puutteiden, sillä ne eivät pelottaneet minua enää. Veivät toki mukanaan, olisivat monesti epäselviä ja logiikaltaan sumeita, mutta kävelisin niitä kohti ja niiden läpi siitä huolimatta. Sillä jossain syvällä minussa oli tieto, että juuri se veisi minut kohti rakkautta. Valoa, voimaa – ja rakkautta.

Katsoin kohti, kävelin päin, enkä antanut periksi. Kunnes ongelma paljasti itsensä ja olin taas astetta lähempänä sitä mitä halusin.

Tämä kokemus, kyky tunnistaa omia tunteita ja antaa niille lupa, oli ensimmäinen askeleeni siihen, mitä olen myöhemmin kutsunut lempeäksi rehellisyydeksi. Se on itsetuntemuksen, henkisen kasvun, muutoksen ja tietoisen elämän ihan ensimmäinen edellytys: nähdä itsensä lempeän rehellisesti. Sillä jos et uskalla katsoa itseäsi rehellisesti, valehtelet ensimmäisenä itsellesi. Harva meistä valehtelee muille valehtelematta itselleen ensin. Aloitamme epärehellisyyden aina itsestämme.

Lempeyttä tarvitaan siksi, että ilman itseen kohdistuvaa hellyyttä meidän on vaikea olla omissa silmissämmekään erehtyväinen, puutteellinen ja epätäydellinen. Haavoittuvainen. Ilman lempeyttä, emme pysty rehellisyyteen, emme myöntämään negatiivisia piirteitä itsessämme, joudumme kätkemään ne ensimmäisenä itseltämme. Kaikkein vähiten haluamme menettää oman arvomme omissa silmissämme. Siksi lempeyden täytyy olla osa rehellisyyttä, sen kumppani.

Lempeä rehellisyys suhteessa itseen avaa tien pois maailmasta, jossa on pakko olla joko oikeassa tai väärässä, hyvä tai paha, kunnioitettu tai vailla kunnioitusta – vastakohtien maailman ulkopuolella on vaihtoehtojen maailma. Siellä pystyy nauramaan itselleen, antamaan ja pyytämään anteeksi, antamaan tilan toiselle olla oikeassa, vaikkei olisi itsekään väärässä.

Teemme asioita itsellemme ja toisillemme hankaliksi sillä, että piiloudumme defenssiemme taakse. Mutkistamme asioita sillä, ettemme uskalla tulla nähdyksi omassa haavoittuvaisuudessamme – myös puutteinemme, erehtyväisyydessämme, omassa inhimillisyydessämme. Emme uskalla asettua alttiiksi. Emme kerro mitä todella haluaisimme, mitä todella tunnemme – sen sijaan puhumme sanoja ja teemme tekoja, joita oletamme meiltä odotettavan. Pelaamme varman päälle, miellytämme, jätämme sanomatta, tai sanomme liikaa. Koteloidumme vihaamme, poteroidumme pelkoomme. Teemme monimutkaisia emotionaalisia kiertoteitä, koska haluamme säilyttää kasvomme. Jätämme, ettemme tulisi jätetyksi. Huudamme, jottemme joutuisi kuulemaan. Puolustaudumme, jotta emme joutuisi ottamaan vastaan. Varmuuden vuoksi pukeudumme haarniskaan, jotta emme joutuisi kohtaamaan elämää.

Samalla suojaudumme rakkaudelta. Sekä itseltämme että toisen rakkaudelta.

Ensimmäinen askeleeni lempeään rehellisyyteen oli myöntää itselleni, että olin ihminen, kokonainen ihminen, ja minulla oli myös sellaisia piirteitä ja tunteita, joista en ollut niin ylpeä. Jos halusin niitä muuttaa, olisi minun välttämätöntä olla niiden suhteen rehellinen. Nähdä itseni sellaisena kuin olin.

Ja vaikka tulisin vielä ottamaan monia harha-askelia ja olemaan itselleni sokea lukemattomia kertoja, olin ottanut ensimmäisen askeleen. Itsesuhteeni ja minäkuvani oli muuttunut pysyvästi. Kuoressani oli halkeama. En enää koskaan pystyisi palaamaan maailmaan, jossa olin aina joko oikeassa tai väärässä. Maailmassani oli nyt enemmän vaihtoehtoja. Samalla kun olin särkenyt vanhan minäkuvani, olin ottanut yhden askeleen kohti omaa voimaani, josta en aiemmin tiennyt mitään.

Tietoinen elämä. Elämä, jossa katsotaan omia pelkoja ja defenssejä rehellisesti. Kunnes tuntee itsensä niin, että on vain sitä mitä on. Ja elää sen todeksi.

***

Ilmainen webinaari henkisestä kasvusta kiinnostuneille keskiviikkona 24.5. klo 20! Ilmoittaudu mukaan tästä.

***

Keiju Vihreäsalo on toinen HIMAn perustajista. Keiju opettaa HIMA Wisdom Practitioner– ja HIMA Henkinen Valmentaja -koulutuksissa. Keijun Särkymisen siunaus -verkkokurssi on kaikille rakkaudessa särkyneille.

***

Kirjoitus on julkaistu myös Hidasta elämää -sivustolla.